Mediateknologiat arjessa

Nuorten sävellahja oli yksi suosituimmista ja kiinnostavimmista radio-ohjelmista 1980-luvulla. Kokoonnuimme kuuntelemaan sitä tyttöporukalla aina lauantaisin kello 16-17 välisenä aikana jonkun kotiin. Kesäisin taas istuimme ulkona koripallokentän laidalla ja kuuntelimme Sävellahjaa patterein varustetulla kasettinauhurilla. Keskustelimme aktiivisesti soitetuista kappaleista ja vietimme aikaa yhdessä. Ihastuimme ja inhosimme kuka mitäkin kappaletta, mutta olimme aina ajan tasalla uusimmista hiteistä. Pienillä radionauhureillamme äänitimme viimeisimmän listan tyylikkäitä pop-biisejä tai kotimaisia suosikkeja. Ja kuten Heikki Uimonen (2012, 105) artikkelissaan Inarin emäntäkoulussa osuvasti kirjoittaa:

kotona ärryttiin toimittajille kappaleiden pilaamisesta, jos he puhuivat musiikkikappaleiden päälle kesken nauhoituksen (ks. Kemppainen 2011: 215–216; 221; kursivointi alkuperäisteoksessa),

niin samoin teimme mekin. Kirosanoja ei säästelty.

Ystäväni ja minä olemme radionauhurisukupolvea, ensimmäinen radiokasettinauhuri ostettiin itse, tai saatiin joulu- tai syntymäpäivälahjaksi (Uimonen H., 110). Omani oli joululahja. Silloin oli täysin tavanomaista osata nauhoittaa 8-vuotiaana musiikkia radiosta c-kasetille. Juuri siten kuten Heikki Uimonen (2012, 116) artikkelissaan viittaa, että musiikkia tallentamaan ja toistamaan kykenivät käytännöllisesti katsoen kaikki riippumatta iästä tai teknisestä orientaatiosta. Tallentamisen seurauksena sain ensikosketuksen ranskankieliseen musiikkiin. 1977 euroviisuista nauhoitettu ranskan edustuskappale L’oiseau et l’enfant, ja sanojen kirjoittaminen paperille äänneasussaan taakse- ja eteenkelauksen avulla oli mukavaa hommaa. Sitten lauloin mukana. Ranskan kieltä en tuolloin ymmärtänyt ollenkaan.

Tänä päivänä, kun seuraan lapseni tekemistä kyseisellä alueella, niin minun tekemäni veivaukset näyttävät, tuntuvat ja kuulostavat erityisen hankalilta ja raskailta. IPhonesta on mahdollista saada ulos jos jonkin näköistä karaokeversiota mistä tahansa kappaleesta puhumattakaan googlettamisen avulla löytämisestä, ja erilaisten kieliohjelmien tarjonnasta, alkeisääntämisestä vaativiin harjoituksiin. Kuitenkin se, mikä tämän päivän musiikillisessa media-arjessa on kaikin tavoin mahdollista, supistaa samalla musiikillisia kokemuksia yhteisöllisessä mielessä. Lapsuudessani radiosta kuunneltiin enemmän tai vähemmän kirkkomusiikkia joka sunnuntai. Viikonloppuisin kotonamme tavallisin päällä oleva radiokanava oli Yle. Sillä soitettiin kaikkea klassisesta musiikista kotimaiseen ja ulkomaiseen musiikkiin. Radiokuunnelmat olivat yleisiä. Televisiosta katsoimme vanhempieni kanssa Levyraatia.

Nyt 2016-luvulla Suomessa useimmilla lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on IPuhelin, jota kuunnellaan itse, yksin ja kuulokkeilla. Kappaleista voidaan keskustella: “tiedätkö tämän” -tyylisesti, mutta niitä ei kuunnella perheen parissa, tai yhdessä kavereiden kanssa, eikä ainakaan radio-ohjelmalähetyksenä joka viikko tiettynä ajankohtana. Onko se sitten huono asia? Ehkä se on makuasia? Vaikka aika muistot kultaa, niin yhdessä kuuntelu ja musiikkikappaleista ajatusten vaihto on yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Se on hyvää viikonlopun viihdettä ihan kenelle tahansa. Ja kuten Virve Peteri (2006, 178)  kirjoittaa:

“Arvostukset rakennetaan usein sen ympärille, mikä vie aikaa joltain toiselta toiminnolta. Aikaa on mahdotonta viedä asioilta, joita pidetään arvottomampina suhteessa siihen, mihin verrataan.”

Hienoa, että joskus ennenaikaan fonografeja ylistettiin ihmelaitteina, jotka mahdollistivat lausuttua ja laulettua esitystä alkuperäisen kaltaisena (Kilpiö, Kurkela, Uimonen 2015, 101). Hienoa, että Orwellin kirjoittama Vuonna 1984 mullisti tajunnan vireyden jännittävyydellään siitä, mitä tulevaisuus voisi olla ja miten tekniikkaa voi käyttää väärin. Entä IPhone kaikkine ihmemahdollisuuksineen? Hienoa. Se vaikuttaa tekniikan ihmelapselta, jolle mikään ei ole mahdotonta.

Media-aparaatit ovat muuttuneet ja muuntautuneet moneen kertaan kasvaessani lapsuudesta aikuisuuteen. Mustavalkotelevisio, radio, kelanauhuri, betavideonauhuri ja kolikoilla toimiva puhelin kopissa jäivät ensin väritelevision, radio-c-kasettisoittimen, lp-soittimen, Sony-Walkmanin, vhs-nauhurin ja pöytäpuhelimen jalkoihin. Seuraavaksi markkinoille rynnistivät digi-tv ja sen sovittimet, cd-soitin sekä internet You Tubeineen ja Facebookkeineen. Ja vielä iPhone, jonka pienen koon ansiosta voimme kantaa kaikki mediat matkassa mukanamme minne tahansa kuljemmekin. IPhonella meidän on mahdollista sosialisoida itsemme toiselle puolelle maapalloa siinä olevan internetin erilaisten sovellusten välityksellä. Valinnan mahdollisuudet kaikilla median osa-alueilla ja tasoilla ovat lukemattomat.  Meillä on koko maailma sananmukaisesti edessämme, kädessämme ja vielä käytettävissämme, reaaliaikaisesti.

Kiinnostaako c-kasetti enää ketään? Tunnustan, kyllä kiinnostaa. Mikäpä sen parempaa, kun sujauttaa 1981 itse radiosta nauhoitettu c-kasetti nauhuripesään ja kuunnella pitkästä aikaa Steve Kekanan:

Colour me black, colour me white, you can colour me any way you like…

[www.susannamustaparta.wordpress.com]

Lähteet:

Kilpiö Kaarina, Kurkela Vesa, Uimonen Heikki (2015) Koko kansan kasetti. Kotiäänittämistä kahdella vuosisadalla. Helsinki: SKS.
Peteri Virve (2006) Kirjaihmiset ja laitteen toiseus. Akateeminen Väitöskirja Mediaksi kotiin. Tampereen yliopisto. Tampere.
Uimonen Heikki (2012) Inarin emäntäkoulussa. Teoksessa Etnomusikologian vuosikirja 2012. Toim. Rautiainen-Keskustalo Tarja & Kontukoski Maija. Tampereen yliopisto. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s