Väkivallan pitkä varjo

Anton Dontsev, Väkivallan pitkä varjo
Minerva Kustannus Oy
Julkaisuvuosi 2007
479 s.

Anton Dontsevin (s. 1930), Väkivallan pitkä varjo on sekä kotimaassaan Bulgariassa että kansainvälisesti palkittu teos. Se ilmestyi alkukielellään Bulgariaksi jo vuonna 1964 nimellä Vreme Razdelno. Suomen kielelle kirjan on kääntänyt Veikko Koivumäki ja sen on kustantanut Minerva kustannus Oy vuonna 2007. Kirja on käännetty 31 kielelle.

Anton Dontsevin historiallinen romaani kertoo 1600-luvulla eläneistä Rhodope-vuoriston kristityistä, joita turkkilaiset käännyttivät väkivalloin islamin uskoon. Teos nojautuu kerronnaltaan bulgaarialaisen papin ja ranskalaisen aatelismiehen muistiinpanoihin sekä rhodopelaisiin kronikoihin. Kirjan henkilöiden nimet Dontsev on ottanut virallisista asiakirjoista, kuten kirkonkirjoista ja tuomioistuimien päätöksistä.

Kirjan tapahtumia vie eteenpäin kaksi kertojaa. Ensimmäinen heistä on edellä mainittu turkkilaisten vangitsema ja islamin uskoon pakkokäännytetty ranskalainen aatelismies, jota kutsutaan Venetsialaiseksi. Toinen kertoja on Aligorko-pappi, joka seuraa tapahtumia kristittyjen bulgaarialaisten rinnalla.

Kirjan kertojien lisäksi, tapahtumien päähenkilöitä ovat bulgaarialainen kristitty Manol, hänen kaksi poikaansa Mirtso ja Momtsil, kaunis Elitsa, Srebra-vanhus sekä turkkilaisten lapsena ryöstämä Karaibrahim, joka on kasvatettu janitsaariksi (ryöstetyn kristityn pojasta kasvatettu sotilas).

Manol on vakaumuksellinen kristitty, joka on uskossaan järkkymätön. Hänen kristinuskoaan kirjailija symbolisoi hopeisten kellojen, tsanien kautta. Tsanit osoittavat merkityksensä myös eri uskontoihin uskovien ihmisten hyväksynnästä ja kunnioituksesta toistensa vakaumusta kohtaan.

Ristiriitaisia ajatuksia Manolin henkilöhahmossa herättää hänen kolme käskyään urhealle Mirtso-pojalle, mikäli turkkilaiset ryöstäisivät hänet. Käskyt vannottavat Mirtsoa enemmin itsemurhaan kuin elämään islamin uskossa janitsaarina. Toisaalta taas, juuri nuo samat käskyt, paradoksaalista kyllä, kehottavat Mirtsoa luottamaan kuolemankin uhalla varauksetta Kaikkivaltiaaseen. Itsemurhan kautta pieni Mirtso-poika pysyisi kristittynä kuolemaansa saakka. Janitsaarina Mirtsosta tulisi omat juurensa ja oman uskonsa kieltävä, kristittyjä metsästävä ja tappava sotilas.

Toinen hämmentävä tapahtuma on tilanne, jossa käy ilmi, että Manol rakastaa poikansa Momtsilin kanssa samaa naista, Elitsaa. Manol perustelee oikeutuksensa Elitsaan ikänsä kautta, Momtsil rakkautensa. Onko oikeastaan väliä kumpaa miehistä Elitsa rakastaa?

Srebra-vanhus kuvastaa viisasta, vahvaa bulgaarialaista johtajaa, joka johdattaa kylänsä väen turvaan turkkilaisilta. Dontsev kirjoittaa kauniisti vanhuksen merkityksestä ihmisiä yhteenliittävänä ja kokoavana voimana ulkopuolisen tahon jakaessa heitä erilleen.

Karaibrahim on surullinen henkilöhahmo rakkaudettoman janitsaarikoulutuksen saaneesta, ryöstetystä bulgaaripojasta. Katkeruus sekä viha entistä perhettä, kansaa ja uskontoa kohtaan nousee esille raakuutena ja julmuutena järkyttävällä tavalla. Hänen sisimmässään on käynnissä taistelu, jossa inhimillisyys ja rakkaus yrittävät löytää syyn tuntea veljesrakkautta.

Karaibrahimin vihan ja katkeruuden tunteet ovat lukijalle itsestään selvyys, mutta hänen tekonsa eivät ole millään tavoin ymmärrettäviä tai oikeutettuja. Se, minkä Anton Dontsev on Karaibrahimin henkilöhahmossa hienosti punonut rivien välistä luettavaksi, on ajatus, että ehkäpä Karaibrahimin sydän ja mieli haluaisivat elää kaikesta hänen julmuudestaan huolimatta kuitenkin kristinuskossa, ei islamissa.

Dontsevin kirjan kaikkia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi Aligorko-pappia, Gorania, Elitsaa, Ismail beytä, Karaibrahimia, Manolia, Mirtsoa, Momtsilia, Srebra-vanhusta ja Venetsialaista yhdistää yhteinen nimittäjä, ”he ovat kaikki uhreja.” Dontsev pohtii tekstissään mielenkiintoisella tavalla kaikkien henkilöidensä tunteita ja ajatuksia itseään sekä toisiaan kohtaan. Hänen henkilökerrontansa on syvää, mutta jättää lukijalle pohdittavaksi henkilöiden perimmäisen karaktäärin niin hyvässä kuin pahassakin.

Anton Dontsevin kirjan äänimaailma on lukijan kuultavissa. Se on olemukseltaan kirkas ja kaunis kaiken hädän ja tuskan keskellä. Samoin Dontsevin maisemakuvaus on sanallisesti ja visuaalisesti rikas. Maisema on selkeästi nähtävissä. Myös kirjassa esiintyvät kansanrunot syventävät omalta osaltaan lukijan kokemuksia tuon ajan tapahtumista Rhodope-vuoristolla.
”Elossa olen, tuskissain olen -rautaiset kahleet jalassa, rautainen ketju kaulassa, rautaiset siteet käsissä, sillä turkkilaiseksi he haluavat minut tehdä.”

Anton Dontsevin Väkivallan pitkä varjo on varsin ajankohtainen teos kaikkialla maailmassa, vaikka se kertookin 1600-luvun Balkanin historiasta ja sodasta. Kirja tuo esiin ihmisten uskon, toivon ja kärsimyksen, mutta myös ihmisten valintojen vaikeudet tärkeissä asioissa surun repiessä heidän sisintään.

”Sodan luonne ei muutu. Sota on ja pysyy samanlaisena.”

Se, mikä nousee erityisen keskeiseksi ja kiteyttää koko kirjan sanoman , on Ismail beyn, sisällöltään valovoimainen ja viisas lause yhä tänäkin päivänä:

”Vihreästä melonista, joka on kypsytetty väkipakolla, ei tule makeaa.”

Anton Dontsevin teos on hieno.
”Se puhuu, että me ymmärtäisimme ihmisyyden. Se kertoo, että me emme unohtaisi ihmisyyttä.”

Kirjan lopussa on viisi sivuinen sanaselitysosio, joka helpottaa lukemista. Lisäksi tekijän huomiot viimeisellä sivulla on syytä huomioida.

[www.susannamustaparta.wordpress.com]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s